E Street Punks Hakasalmen huvila 4.9.2016

100 MINUUTTIA FLOW-TILASSA

The Duke

6 pelimannia, 16 mikrofonia, 18 biisiä, +21 °C, 100 minuuttia: Hakasalmen huvila ja Punk’n’soul’n’rock’n’roll-Piknik.

Sunnuntaiaamu menee näinkin: 7:45 herätys, 9:00 autot täyteen, 9.55 paikalla, sähköt saatiin klo 11, pitkä sound-check ja ykskaks onkin 22 minuuttia aloitukseen.

E Street Punks Hakasalmen huvila 4.9.2016

© COPYRIGHT Ann L Andersson

Kun on komiat puitteet ja soundit viimeisen päälle, niin mikäs siinä on vajotessa sellaiseen hikisen-rentoon flowtilaan, jossa mikään ei tee kipeää, kaikki onnistuu ja kun menee pieleen, niin menee hienosti pieleen.

Yleisöä on, tulee, ei juuri mene, aurinko paistaa, kaikki onnistuu. Oma musiikki kuulostaa hyvältä. MEIDÄN musiikki kuulostaa hienolta. Meidän yhteiset valinnat ja hinkkaamiset kuuluu nyt hyvin miksattuina. Ja joku muukin näyttää tykkäävän. Juuri tässä on nyt hyvä olla.

E Street Punks Hakasalmen huvila 4.9.2016

© COPYRIGHT Ann L Andersson

Vanhan liiton tuttuja tuli, eivät oikein tienneet mitä odottaa. Suu messingillä piknikin jälkeen, laadukas kommentti: ”Hämmentävä spektaakkeli!”.

Aletaan pikku hiljaa lähestyä springsteeniläisiä mittoja setissä. Eipä kyllä keikan hyvyyttä kellolla mitata, mutta jos nyt bändi tykkää soittaa ja joku kuunnella, niin anti mennä vaan. Hassua kuvitella, että joku joskus vielä ostaisi lipun keikalle ja valittaisi: ”liikaa vastinetta rahoille!”. Kunhan päästään 180 minuuttiin, alkaa tapahtua… Punkin estetiikkahan on kuin lihaliemikuutio tai Kosminen Akseli: ”se on siis NIIN tiivis…se on siis NIIN TIIVIS”. 40 minuut-tia on hyvä setin kesto, jos bändi ajaa kovaa eikä pysähtele töyssyissä. Sävyjä on vähän ja hyvä niin. Vuoristorata-rock taas pysähtyy hautausmaalla, eksyy pikkuteille ja palaa rytisten highwaylle.

Steve Van Zandtilta kysyttiin, miltä tuntuu soittaa 3,5-4 tuntia. ”Ei miltään. Me soitetaan biisi, sitten toinen biisi. Sitten sattuu jotain hassua, ja sitten taas soitetaan. Ja hups-3 tuntia onkin mennyt!” Siinähän se flow-tilan kiteytys tulikin.

 

Pienimuotoisuus kunniaan

TEEMU

En ole ikinä ollut mukana suositussa yhtyeessä. En siis voi tietää onko yleisön määrällä keikoilla artistille merkitystä.

Olen soittanut aina vain pienille yleisöille. Vertailukohtaa ei ole.

Yhtyeen perustehtäviin mielestäni kuuluu kappaleiden tekeminen, niiden harjoitteleminen ja esittäminen yleisölle. Pienelle tai isolle. Itse pidän eniten tekemisestä ja harjoittelemisesta. Keikoilla käyn soittamassa siksi, että edellä mainittu perustehtävä täyttyisi. Ja on siinä oma hupinsakin. Keikoilla myös oppii enemmän kuin harjoituksissa. Se on sikäli outoa, koska soitan samalla tavalla keikoilla kuin treeneissäkin. Niin kuitenkin on. Toki keikoilla on oma harras tunnelmansa, joten laitan päähäni paremman hatun.

Soitan yhtä hyvin tai huonosti värivaloissa kuin treenikämpän valaistuksessakin. En myöskään muutu sadan kilometrin keikkamatkalla karismaattisemmaksi esiintyjäksi. Jos edellisellä keikalla oli paikalla kymmenen ihmistä on epätodennäköistä, että seuraavalla on tuhansia katsojia. Olenkin tottunut pienimuotoisuuteen. Ihmetemppuja ei ole. Jumputus on aina samaa. Oli väkeä tai ei.

E Street Punks Teemu

E Street Punks on tähän mennessä esiintynyt kolme kertaa. Kaikki pienelle väkimäärälle. Nyt tulossa oleva keikka Teatteri Tuikkeessa on samaa osastoa. Pieni tila ja tuskin täynnä. Siinä on mahdollisuus tarjota paikalla oleville ainutlaatuinen keikkakokemus. Sen myös tulemme tekemään, koska siinä –jos missä- on ideaa.

Olin itse Fiskarsissa pienessä kahvilassa kuuntelemassa Emma Salokoski & Laura Airaksinen duoa. Noin kolmekymmentä ihmistä oli paikalla. Ilta jäi mieleen. Olen nähnyt Charlie Wattsin soittamassa jazzia puolityhjällä Tavastia-klubilla. Jäi mieleen. Mikko Kuustonen soitti muutamia kappaleitaan metsämessujen luentosalissa. Muistan sen vieläkin. Ei ollut sielläkään varsinaista tungosta.

Keikoilla kaikki bändit soittavat aina liian kovaa. Paitsi Motorhead.

Aikuinen ihminen ei varsinaisesti nauti korvien vinkumisesta. Kaikenlaista vinkumista kuulee tarpeeksi muutenkin. Jos kallo rutisee musiikin äänenpaineen eikä sisällön takia, niin hukkaan saattaa mennä arvokasta asiaa.

Pienimuotoisissa iltamissa voi ihan hyvin soittaa inhimillisellä volumella. Se ei ole käytännössä ihan helppoa, mutta E Street Punks ainakin yrittää.

Tule Teatteri Tuikkeeseen ke 15.6.2016 klo 18. E Street Punks toteuttaa yhtyeen perustehtävän. Pienimuotoisesti. Paikalla oleville.

E Street Punks -elämää

Juhana

Itse ymmärrän The Duken keksimän nimemme ja koko bändimme tarkoituksen näin:

Tämä ei ole _puNk_bändi. Sana ”punks” nimessämme tarkoittaa enemmän sanaa ”tyyppi”, ”hemmo”, ”heppu”. ”E Street Punk” on soittajahemmo, joka haluaa tehdä isoa, tarinallista musiikkia, johon taas tuo ”E Street” viittaa. Tuskin tarvinnee kenellekään tarkemmin selittää tätä kumarrusta Bruce Springsteenin suuntaan.

Bändimme nimestä, avaa linkki: Tässäpä hauska sattuma USA:sta!

Tuon baltimorelaisen lehden juttu siis ilmestynyt 23.9. 2014, me suomalaiset E Street Punks:ithan aloitimme tämän bändin tammikuussa 2014.

Ihmeellinen sattuma, että joku muukin ajattelee muualla, ja vieläpä aika kaukana Suomesta, että on olemassa ”E Street Punk”-ihmisiä.

”E Street punk” -heppu haluaa pitää Asenteen isolla A:lla musiikissa mukana. Sen asenteen, että tehdään itse ja itselle. Hienoa, jos joku muukin kuulee ja tajuaa, mutta se ei ole se pointti.

Omasta puolestani pointtimme on, että meillä on loistava bändi ja loistavia biisejä, joita aikuiset miehet kokoontuvat treenaamaan vähintään viikottain ja nauttivat siitä. Musiikissamme on aineksia ihan punkrockista, tietysti. Mutta niinpä tässä musiikillisessa keitoksessamme on monesta muustakin genrestä mausteita ja soppalihaakin mukana.

Kaikki nämä musiikilliset vaikutteet yhdistettyinä järkeviin ja osuviin sanoituksiin meidän aikuisten ihmisten elämästä luo sitten uutta, ”E Street Punks”-merkkistä musiikkia, joka soi välillä hiljaa ja lähes akustisesti ja välillä se surffaa särövallin päällä Mikon takoessa eläimellistä komppia rummuillaan. Seuraava biisi voikin sitten olla soitoltaan näennäisen kepeää rockiskelmää, lyriikkapuoli onkin sitten jo muuta. Tästä esimerkkinä The Duken biisi ”Olisitpa täällä”.

E Street Punks menosta ja muusta:

Vaikka The Duken ”Perusasioihin”-biisissä laulankin ”….aika katella paraatia ja olla hinkumatta mukaan…” ja ”…ei enää gaalajuhlia eikä otsikoita…” niin tarkoituksenamme ei kuitenkaan ole ehdoin tahdoin jäädä marginaaliin ja soittolistojen ulkopuolelle.

Kyllä ESP:n fokus on saada näitä aikuisten toisille aikuisille tekemiä biisejä laajempaan levitykseen ja kuunteluun. Mutta siihen paraatiin ei pungeta ja ängetä väkisin mukaan, vaan mennään omilla ehdoillamme: Musiikki edellä. Parhaamme tekemällä, sydän ja pää mukana, ehkäpä leijuen korkealla, mutta jalat maassa. Jos se, mitä teemme ja miten sen teemme, ei riitä siihen paraativaunuun nousemiseen niin ei sitten. Siitä huolimatta treenaamme ja soitamme sisäisen 17-vuotiaan innollamme.

Juhana Golden Classics

Keikoista:

Tämä ajatus on suoraan The Duken, juteltiin asiasta joskus ja hän sanoi näin: ”Jokainen keikka vedetään niinkuin se olisi viimeinen, koska joskus vielä se jokin keikka sitten _on_ se viimeinen. Sitä ei vaan välttämättä tiedä etukäteen, että ”Nyt soitan viimeisen keikkani”. Saattaa tietysti olla, että sen tietääkin, moni artistihan tekee joskus sen ”Ihan Kaikkien Aikojen viimeisen Keikkansa” ja ilmoittaa sen etukäteen. Mutta jos sitä ei siis tiedä, niin kyllä voisi ns. sylettää, kun olisi soittanut keikan sellaisella virkamiesasenteella ”kunhan-tässä-ny-vähän-skulailen, koskas-tää-keikka-muuten-loppuu-jaahans-tulikos-se-yksi-leffa-huomenna-telkkarista” – ja se olisikin sitten Se Viimeinen.”

Voiko asiasta osuvammin sanoa? Siksi tulen – ja muut varmaan myös – jatkossakin esiintymään lavalla kaikkeni antaen ja täysillä vetäen.

Meidän energinen lavashowmme ei ole mikään harjoiteltu juttu, show tulee spontaanisti. Lavalla en ajattele arkielämän ajatuksia, en ajattele olevani perheenisä ja vastuullinen veronmaksaja jne. En ajattele oikeastaan mitään. Annan mennä. Sisälläni asuva showmies pääsee vapaaksi, kun lyön ensimmäisen soinnun kitarastani. Meillä on tällainen ”We is ESP”-slogan sisäisessä käytössämme ja näin me teemme asiat, koska haluamme. Koska ”Tää on kaikki tässä” – ja nyt. Sellaista ”sitku”-elämää, jossa ajatellaan että ”sitku mä oon xxxxx ja mulla on xxxxx niin kyllä menen ja xxxxx” (x:n paikalle kukin sijoittakoon hyväksi katsomansa muuttujan tuohon elämänyhtälöön) ei kannata elää, sillä: ”...pieni pilkahdus pimeässä, lähetys on päättymässä, täältä tähän…..nauretaan vähän”.

Eli ei tämä niin vakavaa ole, musiikkia vain, kuten Mikko sanoi joskus. Ja on oikeassa. Hyvää lopputalvea ja kevään odotusta!