Buster juoksee, Buster kaatuu, Buster nousee, talo kaatuu. Buster kohauttaa olkiaan niin vähän kuin on ylipäänsä mahdollista ja jatkaa matkaa. Mykät komediat ovat todella kovaäänisiä – autot törmäilevät, poliisipillit soivat  ja jotain arvokasta tavaraa hajoaa ihan kohta. ”Ruutia, räminää ja rakkautta”, ”Kovaa kyytiä ja kaunokaisia”, siinäpä svengaavia nimiä elokuville.

Keatonin jokamieshahmo suhtautuu kaikkeen kaaokseen ympärillään stoalaisen tyynesti. Hän katsoo niin kuin vauvat, vanhukset ja koiranpennut katsovat; ”Tällä kertaa meni näin.” Keatonin tyyneydessä ei ole tippaakaan yritystä näyttää coolilta. Hän vain katsoo ja me kyllä tiedämme miltä tuntuu. 

Joseph Frank Keaton (1895-1966) päätyi pitämään naamansa peruslukemilla perehdyttyään stoalaiseen tyyneyteen, no-teatteriin ja zen-buddhismiin. Hän pohti ankarasti ihmisen eksistentiaalista yksinäisyyttä ja voimattomuutta Kohtalon edessä. Ei vaiskaan – harva kolmevuotias ehtii tuollaisia miettiä. Buster kaatuili vanhempiensa vaudeville-esityksissä ja vanhemmat huomasivat, että juniori irrottaa parhaat naurut passikuvakatseella. Käytännöllinen valinta, joka toimi koko uran ajan.

Jotkut tuottajat hämääntyivät Keatonin ”vakavuudesta” ja ajattelivat, että noin komea mies voisi yhtä hyvin esittää draamaakin. Ei mennyt hyvin. ”I gotta do some sad scenes. Why, I never tried to make anybody cry in my life! And I go ´round all the time dolled up in kippie clothes – wear everything but the corset…can’t stub my toe in this picture nor anything! Just imagine having to play-act all the time without ever getting hit with anything!”

Jos ”vanhojen” ja ”vanhanaikaisten” ”mykkä”elokuvien katsominen tuntuu ylivoimaisen työläältä, tässä oiva vihje: katso.