Keikkailusta, live -soittamisesta, jännittämisestä, bänditouhusta ja muusta

JUHANA

Nyt on aikaa vajaa viikko seuraavaan ESP-keikkaan. Aiemmin tuollainen tieto olisi laittanut takaraivooni jäytäviä ajatuksia ”…hitsijoo…täytyy mennä putkeen…ei saa mokata…apua-aargh…”

Jännitin nimittäin nuorempana aivan järkyttävästi julkisia esiintymisiä. Noin kymmenvuotiaana, klassista kitaraa opiskelevana pikkupoikana, olin niin jäätyneessä tilassa eräässä musiikkiopiston kevätmatineassa, että sain sormia hädin tuskin liikkumaan kitaran otelaudalla. Tai siltä tuntui. Kai se soitto sitten meni ihan hyvin. Minulla kun ei asiasta ole oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa, oma tunteeni oli koko soiton ajan jotain pakokauhun ja pyörtymisen välimaastossa heiluvaa.

Jännittämisen suhteen ei kyllä teinibändini kanssa mennyt yhtään sen paremmin. Muistan erään kerran, kun olimme päässeet Vantaan Martinus-saliin keikalle yhdessä muiden vantaalaisten nuorisotiloissa treenaavien bändien kanssa. Olin aivan kokovartalokipsissä, soundcheckissä en saanut minkäänlaista ääntä bassostani irti. Miksaaja huutaa ja näyttää ”HEI BASISTI, SOITA JOTAIN!!” Ja mulla on kädet aivan krampissa, kauhean taistelun jälkeen sain lyötyä jonkun äänen bassosta.

Itse keikka meni oudossa, aavemaisessa ja sumuisessa olotilassa. Niinjoo, naurua kolmannella – meidän englanniksi laulava hard rock/glamour-heavyrock teinibändimme nimi oli….(voi tätä häpeän määrää….antakaa anteeksi, mä olin 14 v….) ”BURNING STAR” Voi luoja miten järkyttävältä tuo näyttää kirjoitettuna…huh.. Okei, olin siis 14.

Martinuksen keikalta muuten tällainen muistelo vielä: Kiinnitin huomiota erääseen karismaattiseen ja jotenkin jo aika valmiin oloiseen esiintyjään. Kundilla oli iso bändi taustajoukkona, mutta jotenkin hän silti loisti ja erottui. Laitoin nimen mieleen: ”Hmm, tuosta Samuli Edelmannista ehkä kuullaan vielä”.

Burning Star sai yhden demobiisin soimaan Radio Cityyn. Sitten teinibändi _yllättäen_ lopahti. No, eipä ihme. Kahekskytluvun puolivälissä olisi pitänyt laulaa suomeksi ja soittaa eppu-popeda-normaaliksi, jos olisi halunnut päästä johonkin. Englanninkielinen ”Länsirannikon hevi” ei todella ollut mitenkään nosteessa silloin. Nythän noita nättejä poikia (esim. Reckless Love, Santa Cruz) viedään maailmalle ja maailmalla ihan samanlaisella musalla, mitä me soitimme silloin.

Ja sitten vielä kylmä fakta bänditouhuista yleisesti ottaen: Pieneen bändiin (meitä oli neljä) ei mahdu kahta SUURTA egoa. Yksi ehkä, mutta ei kahta. Laulajamme (joka oli oikeasti hyvä laulaja, sellainen aito hard rock-tenori, lauloi korkealta mutta kauniisti ja kovaa) oli kyllä sellainen leija ja primadonna, että alta pois. Iso visio kaikesta ja hänen visionsa oli se ainoa oikea. 😀 Nopeasorminen tilu-lilu kitaristimme oli sitten sellainen Yngwie Malmsteenin luonteen manttelinperijä jo teini-ikäisenä. Bändin loppu oli lähellä melkein joka treeneissä kun nämä kaksi ottivat kisaa keskenään. Huoh.

E Street Punks

Kuva: Elias Pohjanpalo

Noh, jännitykseni, oikeastaan korkeajännitykseni, sitten vaan jotenkin on tässä vuosien varrella kuollut pois. Olisiko niin, että ihmisen elämässä on esiintymisjännitystä tietty määrä ja kun se on käytetty, niin se loppuu eikä sitä enää muodostu lisää? Eli esiintymiset tanssi-iskelmäbändin laulajakitaristina ja esiintymiset mieskuoron riveissä ja sitten vielä laulajabasistin hommat bilebändin (covereita soitetaan ihmisten ja firmojen juhlissa) nokkamiehenä ovat kai saaneet minut vakuuttuneeksi siitä, että lavalla olen ystävien joukossa ja yleisö on puolellani.

Nyt E Street Punks -aikoina olen ollut ihan kotonani lavalla. Minulla on ollut keikoillamme todella hyvä ja rento olo. Entisenä super-mega- jännittäjänä olen kyllä taajaan ihmetellyt asiaa. Osittain rentouteen ja hyvään oloon varmaan vaikuttaa se, että tiedän homman toimivan. Biisit ovat hyviä ja me esitämme ne hyvin. ESP:ssä on monilahjakkaita soittajia ja laulajia. Tämän sanon faktana ja syvällä rintaäänellä, ihan kuin tajusin jo 14-vuotiaana että Samuli Edelmannista kuullaan vielä.

Nyt siis on teillä, arvoisat bloginlukijat, mahdollisuus tulla itse katsomaan relaa ja hyvää rockvetoa keskiviikkona 15.6. Esitämme lähes koko tuotantomme: kuten se toinen, jonka bändin nimestä löytyy tuo maaginen ”E Street” -sanayhdistelmä, niin mekin soitamme suurella tunteella ja kauan. 25 biisiä, isoja ja vielä isompia biisejä ja sitten ihan pieniä ja herkkiä ja puhuttelevia biisejä on tarjolla niille joilla on korvat ja sydän paikallaan. Tervetuloa, et varmasti harmittele jälkeenpäin jos ja KUN tulet paikalle. Päinvastaisessa tapauksessa näin saattaa käydä. Joku vielä joskus tulevaisuudessa saattaa sanoa: ”Olitko paikalla kun ESP heitti ensimmäisiä keikkojaan? Mä olin!!” Mitäs aiot siihen vastata? 😉

Mainokset